Väitöskirjan kirjoittaminen ja esitarkastus

Lääketieteen alalla kultainen standardi on Suomessa kaikissa lääketieteellisissä tiedekunnissa osajulkaisuväitöskirja, monografioita julkaistaan vain muutamia vuosittain, eikä niiden tekemiseen ole vakiintunutta käytäntöä. Paine monografioiden tekemisen suuntaan kuitenkin kasvaa ja parhaillaan selvitetään, miten niiden tekeminen tulisi toteuttaa Suomen olosuhteissa; monografia on yleisin väitöskirjamuoto monissa Euroopan maissa.

Tällä sivulla aiheista:

Osajulkaisuväitöskirjan kirjoittaminen 

Perinteinen ja yleisin tapa tehdä väitöskirja lääketieteen alalla on niin kutsuttu osajulkaisuväitöskirja. Se koostuu yleensä 3-5 julkaisusta ja niihin liittyvästä yhteenveto -osiosta, joka koostuu tiivistelmästä, johdannosta, kirjallisuuskatsauksesta, oman työn tavoitteiden kuvauksesta, menetelmien kuvauksesta, tuloksista ja pohdinnasta ja johtopäätöksistä.   

Väitöskirjaksi kelpaa hyvin vapaamuotoinenkin painoasu. Yleensä kuitenkin käytetään vakiintunutta tekstinasettelua ja monilla yliopistoilla on valmiita julkaisusarjojakin, joissa on hyvin tarkkaan määritelty väitöskirjan muoto kansineen. Väittelijä valitsee itse missä muodossa kirjansa haluaa julkaista. Tärkeää on, että nykyisenä sähköisten järjestelmien aikanakin tuotetaan perinteitä kunnioittaen niin kutsuttu naulaversio, joka on jossain julkisessa paikassa esillä hyvissä ajoin ennen väitöstilaisuutta. Joillakin aloilla tällainen traditio on niin elävää perinnettä, että joku oikeasti naulaa johonkin seinään kirjan, muta käytännön suoritukset vaihtelevat yliopistoittain. Luterilaisuuden historiasta muistamme, miten Luther naulasi omat teesinsä kirkon oveen, perinne on jatkumoa tälle: väitöskirja on julkinen julkaisu, jolla tuotetaan yhteisölle avointa julkista uutta tietoa avoimesti ja julkisesti tarkasteltavaksi.  

Avoin tiede on nostettu viime aikoina yhdeksi yliopistojen toiminnan tavoitteeksi, lääketieteen alalla avoin tiede on ollut vallitseva käytäntö koko sen olemassaolon ajan. Väitöskirja on osa tätä traditiota ja perinteisesti olemme jakaneet ammattietiikkamme mukaisesti kaiken mahdollisen potilaiden hoitoon liittyvän uuden tiedon kollegoillemme julkaisuissa. Tämän vuoksi lääketiede on kiistatta yksi nopeimmin kehittyvistä tieteenaloista, jonka ominaispiirre on tieteellisten vertaisarvioitujen julkaisuiden runsas määrä, lääkäreiden korkea väittelyprosentti ja terveyspalveluiden tarjoajien sitoutuminen tieteellisesti päteväksi osoitetun tiedon hyödyntämiseen kaikessa tekemisessä.  

Väitöskirjan kirjoittaminen voi ajoittua hyvin moneen vaiheeseen lääkärin uralla. Hyväksi tutkijaksi voi kasvaa jo perusopintojen aikana ennen varsinaista lääkärin ammatin harjoittamista ja väitöskirja voi olla eläkkeelle jääneen kollegan vankkaa ammattiosaamista hyödyntävä merkkipaalu ja joskus uran päätepiste. Perinteisesti on koettu, että kaikki väitöskirjat ovat tervetulleita ja rikastuttavat omalta osaltaan laaja-alaista osaamistamme ja näkemyksiämme. Nuoren ihmisen kognitiivinen kapasiteetti ja uuden oppiminen ovat kuitenkin voimavara, jota kannattaa lähtökohtaisesti hyödyntää ja tästä syystä monet meistä ovat aloittaneet tieteellisen työskentelyn varhain ja pätevöityneet ohjaamaan muitakin. Kerran tutkija on aina tutkija ja voi joskus myös kasvaa hyväksi tutkimuksen ohjaajaksi.  

Väitöskirja on aina tekijänsä näköinen. Tämä taataan monella eri tavalla. Jotkut ohjaajat jopa kieltäytyvät lukemasta lopullista väitöskirjaa, vaikka ohjaavat tiukastikin yksittäisten osajulkaisujen kirjoittamista. Tässä luotetaan esitarkastajan rooliin, eli ulkopuoliseen arviointiin.  Oma kokemukseni on, että mitä kokeneempi ohjaaja on, sitä vapaammin hän haluaa antaa ohjattavan itse koostaa omannäköisensä väitöskirjan. Ensimmäisten väitöskirjojen ohjaamisen aikoihin oman väitöskirjan kirjoittaminen saattaa olla ajallisesti niin lähellä, että näkemys tietyllä tavalla tekemisestä on vahva.  Pääsääntöisesti väittelijän tulee ymmärtää käyttää vapauttaan omannäköisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Harvoin kenelläkään on väitöskirjan aiheesta niin hyvä sisäinen näkemys, kuin työn tekijällä ja siihen kannattaa luottaa.

Monografia väitöskirja 

Osajulkaisuväitöskirjan kirjoittaminen poikkeaa hyvin paljon nk monografian tekemisestä. Lääketieteen alalla monografiakulttuuri on vasta kehittymässä ja sen osalta on syytä ottaa oppia Keski-Euroopan ja Anglosaksisen tiedeyhteisön tavasta tuottaa niitä. Monografiassa korostuu se, että siinä kuvataan yleensä vain väittelijän itsensä tekemiä osuutta, kokeita ja muuta itse tuotettua tietoa, eikä suurempaa kokonaisuutta, johon ne saattavat liittyä. Osajulkaisuväitöskirja on yleensä osa tutkimusryhmän julkaisusarjaa, johon väittelijä liittyy omalla kontribuutiollaan, jonka ohjaaja katsoo riittäväksi. Lähtökohtaisesti monografiassa esitettyjä tuloksia ei esitetä muissa monografioissa tai väitöskirjoissa, vaikka niistä saatetaankin koostaa julkaisuja, joissa materiaalia ja tuloksia on tuottanut useampi tutkija.  

Vakiintunut traditio monografiaväitöskirjan kirjoittamisessa haastaa sekä tekijän että ohjaajan ja vakiintuneen seurantaryhmänkin. Yleistä ohjeistusta monografiasta ei voida vielä koostaa, joten täsäs pysyttäydytään osajulkaisuväitöskirjan tekemisessä. 

Väittelijän rooli osajulkaisuissa 

Väitöskirja on oppinnäytetyö, jonka myötä tutkija osoittaa kykynsä itsenäiseen työskentelyyn. Itsenäinen työskentely ei tarkoita yksin työskentelyä, käytännössä lähes kaikki tutkimusprojektit toteutetaan tutkimusryhmissä, joissa itsenäisyys kehittyy osana tutkimusryhmän toimintaa. Julkaisut ovat ryhmätyötä, johon osallistuu oman tutkimusryhmän lisäksi usein yhteistyöryhmiä. Osaamisen vaatimukset ovat niin korkeat hyvätasoisten julkaisuiden tekemisessä, että tutkimushanke on monesti yhteistyöprojekti, jossa jokaisella on oma asiantuntijarooli ja työnjako on muun yhteiskunnan tavoin hyvin pitkälle erikoistunutta. 

Osajulkaisuväitöskirjan julkaisuissa väittelijän oma rooli yleensä varmistetaan sillä, että hän on joko ensimmäinen kirjoittaja pääosassa julkaisuja ja vain poikkeustapauksissa kirjoittajapositio on suurempi kuin toinen. Julkaisusarjat noudattavat lehtien päätoimittajien ICMJE:n ohjeistusta (VIITE) artikkelien kirjoittajuuksista, jota Suomessakin luonnollisesti noudatetaan tarkasti ja joka standardoi asian arviointia. Monet yliopistot vaativat tämän lisäksi erillisen analyysin tai listauksen väittelijän omasta panoksesta.   

Lääkäriseura Duodecim on järjestänyt konsensuskokouksen, jossa on käyty tarkasti läpi väitöskirjan kriteereitä eri yliopistoissa (VIITE). Esitarkastajat tarkastavat väitöskirjoja alallamme tehokkaasti ristiin, josta syystä tärkein havainto konsensuskokouksessa oli se, että suomalainen lääketieteen alan väitöskirja on tuotettu varsin samanlaisilla kriteereillä eri hallintokulttuurien ja moninaisten prosessierilaisuuksien yliopistoissa.  

Väitöskirjan perusrakenne 

Julkaisusarja- ja yliopistokohtaisesti väitöskirjan rakenteessa saattaa olla eroja, tässä kuvataan tarkoituksellisesti yleisiä periaatteita, joita hyväksi havaittu väitöskirja esitystapa pitää sisällään. Väitöskirja otsikoidaan yleensä: väitöskirjan tiivistelmä, väitöskirjan johdanto, väitöskirjan kirjallisuuskatsaus, oman työn tavoitteiden kuvaus, menetelmien kuvaus, tuloksista ja pohdinnasta ja johtopäätöksistä. Otsikointia ohjaavat väitöskirjan yleiset ohjeet ja joskus käytetyn julkaisusarjan ohjeistus.  

Perusrakenne osajulkaisuväitöskirjassa on yhteenveto-osa, osajulkaisuiden artikkelierivedokset ja kirjallisuusviitteet. Lisäksi joskus listataan erikseen käytetyt lyhenteet selvyyden vuoksi.  

Lähes poikkeuksetta lääketieteen alan väitöskirjojen kieli on englanti, joka on perusteltu käytäntö monesta syystä ja tätä käytäntöä noudatetaan pääosin myös suurten kielten maissa. Tieto on näin käytettävissä yhtenäisesti ja kaikkialla. Lääketieteen alalla on myös hyvin tavallista, että väitöskirjan arvioijat ovat muista maista ja Lingua franca omalta osaltaan mahdollistaa tehokkaamman kommunikaation kautta tieteen etenemisen. 

Väitöskirjan tiivistelmästä 

Osajulkaisuväitöskirjan yhteenveto-osa alkaa aina tiivistelmästä on parhaimmillaan napakka yleistajuinen selvitys, joka vastaa kysymyksiin mitä on tehty, miksi, millä tavalla ja mitä uutta tietoa väitöskirja tuottaa. Tiivistelmä kirjoitetaan samaan aikaan sekä asiantuntijalle että vähemmän alaa tuntevalle, joten se kannattaa kirjoittaa itselukuiseksi ja välttää erikoistermien käyttöä.  Hyvä tiivistelmä on pituudeltaan yhden sivun mittainen. 

Väitöskirjan johdannosta 

Väitöskirjan johdanto saattelee lukijan muutamalla lauseella aihepiiriin, avaa kysymyksenasettelun ja pohjustaa kirjallisuuskatsausta. Hyvä johdanto vastaa jo alustavasti kysymykseen: miksi tätä aihetta tutkittiin. Hyvä johdanto on 2-3 kappaleen pituinen, korkeintaan 2 sivun mittainen ja mahdollisimman itselukuinen. 

Väitöskirjan kirjallisuuskatsauksesta

Hyvä kirjallisuuskatsaus voidaan laatia usealla strategialla. Aihealue voidaan käsitellä sisäisen logiikan mukaan sisältölähtöisesti tai voidaan käydä läpi kronologinen tiedon karttuminen. Hyvä kirjallisuuskatsaus vertautuu katsausjulkaisuun mutta on yleensä laajempi ja sisältää tutkimuksen aihealueen kannalta mielekkään rajauksen.  

Kirjallisuuskatsauksessa arvokkaita ovat omat julkaisutaulukot ja niissä oleva metatieto, esimerkiksi kirjallisuuden kanta vallitsevaan hypoteesiin kannattaa käydä läpi ja lääketieteen alalla erityisesti verrata tieteellisen tiedon ja hoidon käytäntöjen tilannekuvaa. Kuhnin teoria tieteen etenemisestä ja paradigman käsite kannattaa hahmottaa viitekehyksenä sekä pohtia oman tutkimuksen asettumista aitojen uusien löytöjen tai tieteellisten vallankumousten perspektiivissä.  

Kirjallisuuskatsauksen koko rajautuu käytännössä aihealueen koon mukaan, yleensä vallitsee runsauden pula ja tutkija joutuu rajaamaan ja valitsemaan läpikäytyä kirjallisuutta. Tärkeää on löytää alkuperäiset havaintojulkaisut ja käyttää meta-analyysejä ja katsausjulkaisuviittauksia vain siltä osin, kuin niissä on todellista uutta tietoa ja muuten pidättäytyä varsinaisissa alkuperäisjulkaisuissa. Kirjallisuuskatsauksen viittausten määrä on yleensä vähintään sata ja enintään muutama sata ja pituus on yleensä alle 30 sivua. 

Oman työn tavoitteiden kuvauksesta 

Oman työn tavoitteet kuvataan lyhyesti ja yleensä ne ovat järjestettävissä julkaisuiden tavoitteiden ja päälöydösten mukaan. Tavoitteiden tulisi lähtökohtaisesti vastata myöhemmässä vaiheessa esitettyjä johtopäätöksiä -hyvin asetetut tavoitteet vastaavat hyvin johtopäätöksiä. Tavoitteet pyritään ilmaisemaan yleensä yhdellä lauseella ja niitä on yleensä yhtä monta, kuin osajulkaisuja. 

Menetelmien kuvauksesta 

Väitöskirjan menetelmäkuvaus voidaan tehdä perusteellisesti tai vaihtoehtoisesti voidaan taulukoida tai viitata osajulkaisuiden menetelmäkuvauksiin. Pääasia on, että kaikki menetelmät on kuvattu siinä laajuudessa ja syvyydessä, että työn toistaminen ja lähdeaineiston laadun ja laajuuden ymmärtäminen ovat mahdollisia vastaavan alan asiantuntijalle. Menetelmien kuvauksessa on täysin hyväksyttävää, että sisältö hahmottuu vain alan asiantuntijalle. Tiivis esitystapa on perusteltu, enimmäispituus voi vaihdella mutta on harvoin yli 10 sivua. 

Tuloksista

Tulosten toistaminen täsmälleen samassa muodossa kuin ne on esitetty alkuperäisjulkaisuissa ei ole yleensä tarkoituksenmukaista vaan tulokset tulisi esittää julkaisujen tietoihin viitaten ja siten, että kaikista tuloksista yhteensä on muodostettavissa yhtenäinen ja looginen kokonaisuus. Joskus tulokset esitetään yhdessä pohdinnan kanssa, joka on aiheen käsittelyn kannalta joskus perusteltua ja näin vältetään tulosten toistamista erillisessä pohdinnassa. Omien tulosten esittäminen graafisesti selventää joskus esitystä ja on kannatettavaa. Tulosten esitys on yleensä tiivis, eikä ole pidempi kuin 10 sivua. 

Pohdinnasta

Väitöskirjan pohdinta paljastaa tutkijan kypsyyden, kyvyn hahmottaa oman työn asema tieteessä, vahvuudet ja heikkoudet ja tieteellisen näkemyksen. Mainitut asiat tulisi käsitellä erillisissä kappaleissa aiheen substanssilähtöisen käsittelyn lisäksi.  Hyvä pohdinta päättyy aina kappaleeseen, jossa eritellään tehdyn tutkimuksen jälkeen auki jääneitä kysymyksiä ja mahdollisuuksia hakea niihin vastauksia. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä kysyy usein, mitä tekisit toisin, mitä jättäisit tekemättä ja mitä jäi tekemättä. Pohdinta on usein napakka, itsenäisenä alle 10 sivua ja osana tulosten esittämistä joskus myös pidempi.  

Johtopäätöksistä 

Väitöskirja päättyy aina johtopäätöksiin. Ne kirjoitetaan yleensä kohta kohdalta vastaamaan tavoitteita ja kirjoitusasu on hyvin lyhyt, pituus yleensä noin puoli sivua. Numerointi on sekä tavoitteiden että johtopäätösten osalta suotavaa.  

Väitöskirjan esitarkastus 

Esitarkastus on osa asiantuntijaprosessia, jolla varmistetaan väitöskirjan laatu. Sen tukena toimivat ohjaajien työ, seurantaryhmän osuus sekä erilaisten hallintoelinten tarkastus. Väitöskirjan käsikirjoitus on  syytä saattaa lopulliseen muotoonsa ennen esitarkastusoprosessin aloittamista. Esitarkastusvalmius yleensä todetaan erillisellä lausunnolla ja esitarkastajat määrätään joko tiedekunnan tai asiasta vastaavan toimikunnan toimesta. Esitarkastajat laativat lausunnon samoin kuin vastaväittäjä. Lausuntojen sisältö on monesti hyvin samankaltainen ja sisältää samanlaisia perusasioita. Lausunnon lisäksi voidaan käyttää erilaisia arviointeja. Varsinaisia arvosanoja väitöskirjoilla ei ole, joskus erityisen hyvätasoisien kirjojen lisämaininnaksi voidaan ”hyväksytty” lisäksi kirjoittaa ”kiittäen hyväksytty”.   

Osajulkaisuväitöskirjan artikkeleiden vertaisarvioijina toimii usein 3 riippumatonta asiantuntijaa. Julkaisuja voi olla 4-5, joten vertaisarviointeja on yleensä sisällölle tehty jo 12-15. Osajulkaisuväitöskirjan kohdalla esitarkastajan työ on näin ollen paljon helpompi; huomio kiinnitetäänkin yleensä julkaisuiden sijaan yhteenveto-osan arviointiin. Esitarkastajia on yleensä 2 ja kolmas arvion tekijä on vastaväittäjä, näin ollen osajulkaisuväitöskirjaa arvioi yhteensä 15-18 toisistaan riippumatonta asiantuntijaa. Määrää voi pitää riittävänä laadun takeena. Monografiaväitöskirjan sisältöä arvioi yleensä vain mainitut 3 asiantuntijaa, joten tästä syystä sen esitarkastus on haastavampi tehtävä. Osa yliopistoista on ratkaissut ongelmaa lisäämällä esitarkastajien määrää, mutta kolmaskaan esitarkastaja ei luonnollisestikaan korvaa lehtien vertaisarviointia. Kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu on osallistuminen tieteen maailmanmestaruuskisoihin ja vasta julkaiseminen sillä tasolla todentaa väitöskirjan sisällön soveltumisen tieteenalallaan korkealle tasolle. 

Esitarkastajien valinta 

Esitarkastajan tulisi olla riippumaton ja yleinen käytäntö on, että esitarkastaja on eri paikkakunnalta kuin väittelijä. Riippumattomuus on eri asia kuin eturistiriita ja sitä voidaan arvioida keveämmin perustein. Erityisesti Suomessa maan pieni koko ja erityisosaajien vähäinen lukumäärä pakottavat tekemään täydellisen riippumattomuuden suhteen kompromisseja. Nykyään esimerkiksi yhteiskirjoittajuutta suosituksissa ei pidetä riippumattomuuden esteenä. Varsinainen tutkimusyhteistyö luonnollisesti on. Esitarkastajien valinnasta päättää yleensä tiedekunta tai hallinnollinen toimikunta, joka arvioi lopullisetsi, onko esitarkastaja riittävän riippumaton. Minkään tasoisia varsinaisia eturistiriitoja ei saa olla missään tapauksessa. Suomessa on pahoin sekoitettu käsitteitä ”sidonnaisuus” ja ”eturistiriita” , ”riippumattomuus” kuuluu määreenä samaan kategoriaan ja ajatuksen tasolla on syytä pohtia aina erityisesti englanninkielistä sanaa ”conflict of interest”.   

Hyvä esitarkastaja on alallaan edennyt väitellyt asiantuntija, jolla on väitöskirjan aihealueesta riittävät tiedot sen arvioimiseksi. Joskus vaaditaan, että esitarkastajista ainakin toinen on dosentti tai dosenttitasoinen tutkija. Esitarkastajaa ehdottavat yleensä ohjaajat, jotka ottavat suoraan yhteyttä sopivaan kandidaattiin. Vallitseva käytäntö on, että esitarkastuksista ja vastaväittäjän tehtävistä ei koskaan kieltäydytä muista kuin eturistiriitasyistä. Käytäntö on varmistanut sen, että lääketieteen alalla autetaan tasapuolisesti tutkimusryhmiä ja suomalaiset asiantuntijat muodostavat toisiaan tukevan yhteistyöverkoston. 

Materiaalin toimittaminen esitarkastajalle 

Esitarkastajan nimeämisen jälkeen väittelijä ottaa yleensä epämuodollisesti yhteyttä esitarkastajaan ja kysyy, haluaako esitarkastaja nähtäväksi osajulkaisuväitöskirjan osajulkaisut. Nämä on voitu toimittaa jo ohjaajan toimesta mutta viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kaikki osajulkaisut toimittaa. Esitarkastukseen on yleensä varattu noin 100 päivää, 3 kk nimeämisestä ja materiaalin saaminen ja perehtymisen mahdollistaminen nopeuttaa aina prosessia. Kohteliaisuussääntö on, että esitarkastus tehdään aina viipymättä, eikä 3 kk ajan puitteissa. Tavoite yleensä on antaa lausunto 1 kk kuluessa, jotta väittelijä voi edetä kohti väitöstä viipymättä. Väittelijä voi kohteliaasti kysyä, onko tämä mahdollista ja jos ei, aikatauluarviota.  

Jos käsikirjoitus on valmis, väittelijä lähettää sen esitarkastajalle ja sopii, millä tavalla käsikirjoituksen kommentointi ja korjaukset käytännössä toteutetaan. Esitarkastaja laatii yleensä listan asioista, joita esittää korjattavaksi ja väittelijä laatii kohta kohdalta vastineen, jossa joko kommentoi tehneensä vaaditun muutoksen tai selittää parhaansa mukaan, miksi ei halua kyseistä muutosta tehdä. Esitarkastaja voi olla hyvin perusteellinen ja korjata pilkkuvirheitä tai hyvin suuripiirteinen, jolloin pilkkuvirheet jäävät väittelijän huoleksi. Yleensä tarkastuksen tason voi päätellä saaduista kommenteista ja on asianmukaista toimittaa esitarkastajille tieto myös toisen esitarkastajan vaatimista muutoksista, varsinkin jos ne ovat laajoja. Hyvä tapa on toimittaa käsikirjoituksesta lopullinen versio tarkastettavaksi sellaisessa muodossa, että alkuperäiseen käsikirjoitukseen tehdyt korjaukset voidaan jäljittää.  

Esitarkastuslausunnon laatiminen 

Esitarkastuslausunto alkaa aina kappaleesta, jossa todetaan, kuka lausunnon on pyytänyt, missä tarkoituksessa ja mistä. Väittelijän nimi ja tutkinto on syytä mainita, samoin väitöskirjan otsikko.  

Yleensä lausunto sisältää riittävän yksityiskohtaiset kappaleet/kannantotot seuraavista: tutkimusaiheen merkittävyys, tutkimuksen metodologia ja aineistojen valinta, kirjallisuuskatsauksen laajuus ja asianmukaisuus, tulosten esitystapa ja väitöskirjakokonaisuuden ulkoasu sekä tulosten tulkinta ja pohdinnan kypsyys ja asianmukaisuusuus, väitöskirjan muodostama kokonaisuus ja väittelijän henkilökohtainen osuus sekä yhteenveto. 

Lausunnon laatimisessa esitarkastajalla on rajoittamaton valta käsitellä väitöskirjaa lausunnossa parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhteenveto-osiossa on kuitenkin syytä selvästi todeta, täyttääkö väitöskirja sille asetetut tavoitteet ja voiko esitarkastaja puoltaa väittelyluvan myöntämistä. Väittelylupa käytännössä tarkoittaa myös väitöskirjan julkaisemista. 

Teksti: professori Petri Lehenkari, Oulun yliopisto