Uratarinat

Miksi ryhdyit tutkijaksi ja millaista työtä se on? Suomen Lääketieteen Säätiön julkaisemassa 4 minuutin mittaisessa videossa haastateltavina ovat

  • professori, dekaani Anne Remes,
  • lääketieteen tohtori, THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek,
  • lastenlääkäri, professori Kalle Kurppa,
  • HUS Syöpäkeskuksen tutkimusjohtaja, professori Panu Jaakkola,
  • lääkäri, tohtorikoulutettava Salli Antila ja
  • oikeuspsykiatrian erikoislääkäri Markku Lähteenvuo.

Tie tutkijalääkärilinjalta lääkäritutkijaksi – lue Sara Kaartisen tarina

Aloitin lääkisopintoni kypsässä 18-vuoden iässä Helsingin yliopistossa, jonne olin lopulta hakenut osin juuri tutkijalääkärilinjan vuoksi. Ennen opiskeluja työkokemusta oli kertynyt lähinnä kahvilatyöntekijän tehtävistä sekä luistelukoulun ohjaamisesta, ja vaikka vanhempani olivat alalla, en ollut lainkaan varma omasta soveltuvuudestani lääkärin työhön. Tutkijalääkärilinjalle hakeminen tuntui tuolloin sekä tavallaan turvalliselta että mahdollisuuksia avaavalta. Tieteen ja väitöskirjan tekeminen kiinnostivat, mieluummin ajoissa kuin ehkä sitten ruuhkavuosien lomassa.

Hain siis linjalle, ja onnekseni sainkin paikan tutkijalääkärilinjalta ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä, mikä tarkoitti, ettei tulevina kesinä varsinaisesti tarvinnut olla huolissaan kesätöiden järjestymisestä. Tutkijalääkärilinja nimittäin tarjoaisi mahdollisuuden työskennellä palkallisesti kolme kuukautta vuosittain tutkimuksen parissa ja vielä valmistumisen jälkeenkin olisi mahdollisuus saada rahoitusta väitöskirjatyön loppuun saattamiseen. Ensimmäisenä kahtena kesänä pääsin tämän ansiosta tekemään ns. rotaatioita yhteensä neljässä erilaisessa tutkimusryhmässä, joista yksi oli hieman kliinisempi.  

Erilaisiin tutkimusaloihin tutustuminen

Rotaatioryhmien valinta ei ollut ihan helppoa, sillä itseäni kiinnosti enemmän tieteen tekeminen ylipäänsä kuin mikään tietty aihepiiri. Alkuun etenin poissulkutekniikalla: ei syöpätutkimusta, minkä jälkeen vaihtoehtoja olikin enää rajallisemmin tarjolla. Ensimmäisenä kesänä tutustuin genetiikkaan keliakiaa tutkivassa ryhmässä sekä sydän- ja verisuonitutkimukseen ja rottakokeisiin farmakologian labrassa. En täysin ihastunut kumpaankaan ja seuraavalle kesälle pitikin hakea jotain täysin erilaista. Päädyin aiempaa selvemmin omia mielenkiinnon kohteitani seuraten alkukesäksi kansanterveystieteen laitokselle tutkimaan suomalaisten kaksosten seuranta-aineiston pohjalta väestön liikuntakäyttäytymistä. Loppukesäksi sukelsin puolestaan isotooppilääketieteen osastolle PET-kuvantamisen pariin tarkastelemaan kuvantamislöydösten ja Alzheimerin tauti -diagnoosin yhdenpitävyyttä.  

Ryhmän valinta

Kolmannen opiskeluvuoden syksyllä piti tehdä valinta ryhmästä, jossa alkaisin työskentelemään kohti väitöskirjaa.Valinta oli lopulta melko selkeä puntaroidessa tarjolla olevan aiheen kiinnostavuutta, tutkimusryhmän tarjoamaa tukea ja todennäköisyyttä, jolla väitöskirjatyö etenisi sujuvasti. Kurssikavereiden suunnatessa ensimmäisiin amanuenssuureihin kolmannen opiskeluvuoden päätteeksi siirryin itse luonnostelemaan väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa liikunnan monipuolisuuden terveyshyödyistä sekä valmistelemaan ensimmäistä tieteellistä artikkeliani teemasta. Syksyllä 2014 minut hyväksyttiin tiedekunnan tohtoriohjelmaan ja opintosuunnitelmassa komeili pitkä rivi kansainvälisiä liikunta-alan kongresseja sekä tavoite saattaa projekti päätökseen vuonna 2019. Pääsin marraskuussa 2014 osallistumaan myös ensimmäistä kertaa kansainväliseen kaksostutkimuksen kongressiin Budapestissä, mikä oli erittäin innostavaa nuorelle tutkijanalulle! 

Ajan hallinnasta

Melko pian sain kuitenkin huomata, ettei valmis aineisto ja kolme kuukautta työaikaa vuodessa vielä ihan raketin lailla edistä tutkimustyötä, vaan vähän jotain pitää tehdä koko ajan projektin edistämiseksi. Tutkimustyön lisäksi minulla on aina ollut paljon harrastuksia, liikunnan lisäksi erityisesti järjestötoiminta, mm. 2015 toimin Lääketieteenkandidaattiseuran puheenjohtajana. Neljännen lääkisopintovuoden jälkeen piti kurssikavereiden tavoin päästä kokeilemaan siipiään lääkärin viransijaisena vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi. Onneksi tutkijalääkärilinjan tarjoamia palkallisia tutkimuskuukausia sai sijoiteltua myös muille loma-ajoille. Vaikka tutkimustyöhön käytettävä aika oli ajoittain kortilla, sain ohjaajieni avustuksella aineiston käsiteltyä, analyysit tehtyä ja aloitettua takkuisen ensimmäisen artikkelin kirjoitusprosessin. Käsikirjoituksen sain lopulta submissiokuntoon vasta keväällä 2016 vaihto-opiskellessani Ruotsissa. Artikkeli hyväksyttiin ensimmäiseen lehteen, johon sen lähetin, mutta tätä edelsi kolme piinaavaa revisiokierrosta, joiden aikana muun muassa jouduin tekemään kirjaimellisesti kaikki analyysit uudelleen luokiteltuani päämuuttuja uudelleen vertaisarvioitsijan perustellun ehdotuksen myötä.  

Kohti lääkäritutkijan roolia

Kesällä 2016 pääsin tutkimustöiden lisäksi testaamaan terveyskeskuslääkärin työtä, joka veikin mennessään. Oman vastaanottohuoneen valtakunnassa aloin hahmottamaan, että kyllähän sitä viiden opiskeluvuoden aikana on jo aika paljon lääkärin rooliin tullut kasvaneeksi, vaikkei vielä ihan valmis olekaan. Opintojen alkuvaiheen epäilykset oli kumottu ja tutkijalääkärin identiteetti alkoi kallistua kohti lääkäritutkijan roolia, joka koostuisi ensisijaisesti kliinisestä työstä, jota saisin kehittää tutkimuksen avulla. Ensimmäisen artikkelin julkaisu tammikuussa 2017 tuli tärkeään saumaan, sillä sen sai hyväksi luettua syventäviksi opinnoiksi ja pääsin näin valmistumaan yhtä aikaa kurssikavereiden kanssa. Päätimme puolisoni kanssa suunnata kesäksi kokeilemaan työskentelyä keskussairaalapaikkakunnalla, ja Lappeenranta tarjosikin miellyttäviä kokemuksia kliinisestä työstä ennen kuin oli aika palata täysipäiväisen tutkimustyön pariin.  

Tohtoriohjelmaan haku

Syksyllä 2017 hain palkallista tohtorikoulutettavan paikkaa tohtoriohjelmastani, sillä sellaisen hakemista edellytettiin tutkijalääkärilinjalta, jonka loppuun suorittamisen koin merkitykselliseksi kliinisen työn imusta huolimatta. Ilokseni sain palkkapaikan kahdeksi vuodeksi 2018–2019, vaikkakin olin aikeissa selvitä väitöskirjan viimeistelystä tätä nopeammin. Jälkiviisaana voin sanoa, että kaikki aika, mikä annetaan, tulee kulutetuksi -etenkin palkan juostessa. Toisen ja kolmannen osatyön työstäminen oli jo aiemmin alkanut, ja ne etenivät yksi kerrallaan kivistä polkuaan. Olin kuitenkin jälleen löytänyt uuden mielenkiinnon kohteen tutkimustyön ja kliinisten töiden rinnalle, opettamisen. Parasta, mitä tuo alkuun ”ylimääräiseltä” tuntunut tohtoriohjelma-aika toikin tullessaan, oli mahdollisuus osallistua yliopistopedagogiikan opintoihin sekä peruskoulutuksessa olevien lääkisopiskelijoiden opetukseen, johon sain käyttää noin 5 % vuosityöajastani. Vuorovaikutteinen opettamistyö ja positiivinen palaute toivat onnistumisen kokemuksia, joita kaivattiin turhan laajaksi paisuneen toisen artikkelin kivuliaan karsintaprosessin, yhden hylkäyksen ja kahden revision myötä.  

Loppukiri

Toinen artikkeli julkaistiin viimein kesällä 2019 ja loppuvuodesta 2019 kolmaskin artikkeli upposi lehteen varmistaen mahdollisuuteni väitellä keväällä 2020. Marraskuussa 2019 saamani ”Vuoden nuori liikuntalääketieteen tutkija” -palkinto liittyi neljänteen artikkeliini, joka oli päätetty rajata jo muutoinkin temaattisesti laajan väitöskirjan ulkopuolelle. Väitöskirjan yhteenvedon työstäminen oli toden teolla alkanut kesällä 2019, mutta takkusi täyspäiväisestä tutkijan työstä huolimatta pahasti syksyn mittaan. Saattoipa siihen vaikuttaa vähän Nuorten Lääkärien Yhdistyksen puolella työstämäni Koulutuspaikkakysely -projektikin. Lopulta parin fokusoidun ”kirjoitusretriitti”-viikonlopun myötä väitöskirjan runko alkoi syntyä, ja väitöskirjan viilauksia tehtiin lopulta tarmokkaasti viimeiseen deadlineen asti, joka koitti tammikuussa 2020.  

Väitöstilaisuus ja prosessin päätös

Noin vuosi omaa tavoiteaikatauluani jäljessä väitöstilaisuus näytti toteutuvan huhtikuussa 2020, kunnes maaliskuu toi mukanaan COVID19-pandemian ja poikkeusolot. Etäväitös kahden tukijan läsnä ollessa ei tuntunut riittävän arvokkaalta päätökseltä vuosia jatkuneelle prosessille, jota todella halusin päästä juhlistamaan. Niinpä tilaisuus siirtyi elokuulle ja onneksi silloinen epidemiatilanne mahdollisti väitöksen juhlimisen vajaan 50 hengen kesken. 28.8.2020 olo oli kevyt, iloinen, levollinen, erityisesti puheiden jälkeen pää tyhjä ja sydän täynnä – ja lopulta tajusin olevani onnellinen. Mikään aiempi projekti ei ole vaatinut vastaavaa pitkäjänteisyyttä, antanut aihetta yhtä moniin ilon ja turhautumisen kyyneliin, opettanut niin paljon omista vahvuuksista ja heikkouksista, saati päätynyt omistuskirjoitusten signeeraamiseen.  

Tieteellistä ajokorttia suorittaessani, itse työn tehdessäni ja muita mielenkiinnon kohteita samanaikaisesti vaaliessani olin oppinut ja kokenut niin paljon, ettei jälkikäteen voi puhua harha-askelista tai viivyttävistä kiertoteistä. Oli vain polveileva polku, jolla kaikki kiinnostaviksi koetut kivet tuli käännettyä ja uusia maisemia tarjoavat näköalat katsastettua. Sain pitkältä prosessilta enemmän kuin odotin. Omaan tahtiin eteneminen ja muiden mielenkiinnon kohteiden salliminen pitivät yllä motivaatiota tutkimukseen, joka jatkuukin nyt töiden ohella post docina sekä vanhojen että uusien aiheiden parissa.  

Teksti: Sara Kaartinen, LT 

Tutkijat pohtivat lääketieteen kehitystä