Epävarmuus ei ole vihollinen

Syväriblogin kolmannessa osassa haluan paneutua epävarmuuden tunteeseen sekä siitä johtuvaan epämukavuuteen, joiden kanssa olen itse painiskellut matkan varrella.

Epämukavuutta koetaan erilaisista asioista. Usein epämukavuus liittyy tunteeseen, ettei osaa jotakin, tai ei tiedä, mitä tuleman pitää. Saatamme vältellä epämukavuutta tiedostamatta tai tiedostaen, mutta on tärkeää selvittää itselleen ne omat pahimmat epämukavuustekijät, jotta niiden kanssa pystyy jatkamaan eteenpäin jähmettymättä paikoilleen.

Itselleni yksi suurin epämukavuustekijä on epävarmuus, jota olen pystynyt peruskoulussa ja lukiossa hyvin kompensoimaan, sillä opiskelu perustui valmiina olevan tiedon haltuun ottamiseen sekä valmiiksi määritettyjen velvollisuuksien täyttämiseen. Pelkäsin mokaamista ihan liikaa, vaikka rationaalisesti tiesin, että epäonnistuminen on oppimisen matkalla sallittua.

Epävarmuus kuuluu tieteeseen

Yliopistossa pulahdin tieteellisen kirjoittamisen maailmaan kovalla innostuksella ja motivaatiolla. Minusta oli hienoa päästä tekemään tiedettä, enkä vielä aavistanut, miten suuri kasvun paikka minulla olisi edessäni. Epämukavuusalue tuli nopeasti vastaan epävarmuuden muodossa, kun syväreiden tekemiselle ei ollut olemassa kaiken kattavaa rautalankamallia. Olisi ollut kivaa, jos joku olisi kertonut täsmälleen, mitä pitää tehdä. Tunsin hukkuvani epävarmuuteen, kun en voinut tarkistaa mistään, etenenkö ”oikein”. Totta tosiaan, syväreiden tekemisessähän ei ole kyse minkään valmiiksi tehdyn työn kopioimisesta, vaan uuden tiedon tuottamisesta.

Epämukavuusalueelle meneminen helpottui sitä enemmän, mitä useammin ja pidemmälle edistin syväreitä. Ohjaajien tapaamiset ja rohkaisevat kommentit nostivat minut mudasta ryömimästä siivilleni liihottamaan, ja työ eteni aina kommenttien jälkeen helpoiten. Samalla epämukavuus laimeni työn edetessä. Osaltaan siksi, että oppimisen seurauksena itseluottamus kasvoi, ja osaltaan siksi, että suhde epävarmuuteen muuttui.

Epävarmuus ei ollutkaan pelottava mörkö, jota piti vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Epävarmuus kuuluu asiaan, kun tekee jotakin asiaa ensimmäistä kertaa. Epävarmuus kuuluu myöskin isompana ilmiönä tieteen ytimeen. Tiede perustuu lopulta kokeilulle, hypoteeseille. Mitään uuttahan ei voi syntyä ilman riskiä siitä, että asetettu hypoteesi onkin väärä.

Välttelyä vai harkittu siirto?

Epämukavuuden välttely on myös syytä erottaa tietoisesta lykkäämisestä tai tauon pitämisestä. Lykkääminen on hyödyksi silloin, kun projektia täytyy ”hautoa” nähdäkseen sen itse hitusen objektiivisemmin ja uudesta näkökulmasta. Itse jätin syväriprojektini kirjallisuuskatsauksen melkein vuodeksi hyllylle tehdessäni tilastollista puolta, ja oli henkisesti helpottavaa saada etäisyyttä työhön, jonka parissa olin alkanut jo hakata päätäni seinään. Toimin kuten taidemaalari, joka lähtee pois teoksensa äärestä, kiertää toista kautta takaisin ja katsoo tuotostaan kauempaa nähdäkseen sen uusin silmin. Palattuani kirjallisuuskatsauksen äärelle osasin hahmottaa huomattavasti paremmin, mikä oli oleellista ja mikä ei. Siitä oli kiva lähteä uudestaan liikkeelle karsimalla aika rankalla kädellä ylimääräistä pois, ja tarkentamaan kohti omaa tutkimuskysymystäni.

Syväriaihe mukavuustekijänä

Juttelin opiskelukaverini kanssa syväreistä. Hän on saanut omansa jo pakettiin, ja jatkaa aiheestaan väitöskirjaa. Hänen neuvonsa on, että aihe kannattaa valita hyvin; kiinnostava aihe kantaa työteliään projektin läpi, kun motivaatio on vaikeuksien kohdalla koetuksella, ja hyvällä tuurilla aiheesta voi juuri jatkaa väitöskirjaan asti. Vähän eri näkökulmaa, kuin mitä itse puhuin blogini ensimmäisessä osassa, ja tähän voisikin vaan todeta, että polkuja on monia. Tästä heräsi ajatus epämukavuuden näkökulmasta, että valmiiksi tuttu ja mielekäs aihe, johon on valmiiksi jo jotain tuntumaa, aiheuttaa kenties vähäisemmän epämukavuusalue-efektin.

Työpöytäni edessä olevassa seinässä lukee post it -lapuilla: ”Aikaansaaminen on tärkeämpää kuin täydellisyys”, ja ”Viivyttely on helpoin tapa sabotoida itseään”. Muistutuksia minulle itselleni, toipuvalle perfektionistille, joka on kohdannut maailman realiteetteja yliopistossa. Mustavalkoisessa kuplassani olen ollut taipuvainen ajattelemaan, tiedostamattani, että asiat voi tehdä vain täydellisesti tai huonosti. Moinenhan jarruttaa tehokkaasti intoa tehdä ylipäänsä mitään, koska rima on liian korkealla, ja toinen siedettävä vaihtoehto on olla tekemättä. Asiat, joihin ryhtyy, on sitten pakko tehdä täysillä ja verenmaku suussa, peläten kuitenkin huonoa lopputulosta. Tehtävälistan vilkaisukin aiheuttaa pienen kouraisun mahanpohjaan, ja hommat tulee lykättyä viime hetkille, koska mieluummin on ajattelematta niitä, kunnes alkaa olla myöhäistä. Viime tingassa saa tehtyä tehokkaasti, mutta harvoin matkasta nauttien.

Onneksi elämä opettaa henkilökohtaisten haasteiden kanssa, kunhan ne uskaltaa kohdata rehellisenä itselleen. Suhtautumiseni syväreihin heijastelee kehitystäni suuremmalla skaalalla elämän osa-alueilla. Syväreitä edistäessäni olen tuskastunut, epäröinyt ja hapuillut todella paljon.

Lopulta täydellisyyden tavoittelun varjo on haalistunut ylläni niin, että erotan jo harmaan sävyjä. Olen oivaltanut, että tieteen tekemisessä ei ole mitään ennalta määriteltyä ”oikeaa” ratkaisua ja tapaa edetä. Idea on enemmänkin ihmetellä, etsiä ja löytää. Sellaista ei voi tehdä oikein tai väärin. Päin vastoin, jonkinmoiseen muottiin ahtautuminen rajoittaa ajattelua ja estää luovan innovoimisen tehokkaasti.

Täydellisyyttä tavoitellaan, jotkut enemmän kuin toiset. Mutta sen vähäpätöisyyden tunnustaminen on lahja, jonka haluan ojentaa eteenpäin. Vapautukaa ja tutkikaa maailmaa ympärillänne antaumuksella!

Julia Palosara, neljännen vuosikurssin opiskelija, Turun yliopisto

Kuvalähteet: pixabay.com