Datan kiehtova anatomia

Tyypillinen keskustelu opiskelijakaverin kanssa tutkimuksen tekemisestä menee jotakuinkin näin:

– Ai, sullako on syvärit työn alla? Mistä aiheesta teet sitä?
– No, mä tutkin ADHD:n, autismin kirjon häiriöiden ja touretten oireyhtymän yhtäläisyyksiä ja eroja. Ala on siis lasten neuropsykiatria.
– Okei, jännää.
– Onhan se. Pohjalla on ajatus siitä, että myös näiden häiriöiden synnyssä vois olla yhteisiä tekijöitä, mutta me ei lähdetä tutkimaan niiden alkuperää. Me keskitytään lähinnä oireisiin, joita potilailta löytyy. Erityisesti kiinnostavia tän tutkimuksen kannalta on potilaat, jotka on saaneet useamman kuin yhden näistä diagnooseista.. Tai siis.. Mun mielestä tää on tosi kiinnostavaa. Ehkä tän aiheen kiehtovuus ei ihan aukea tässä..
– Ei ei, kuulostihan toi mielenkiintoiselta!
– Ai kuulostiko? Hienoa, no annas kun kerron sulle komorbiditeeteista…

Jos minulta kysytään, tutkielman aiheen pitää ehdottomasti olla opiskelijan itsensä mielestä kiinnostava. Eihän siitä muuten mitään tule. Täytyy myöntää, että aloittaessani olin asettanut itselleni aika matalat tavoitteet. Kunhan saisin aikaan tutkimustuloksia ja niistä kasan tekstiä, olisin tyytyväinen.

Talven edetessä olen kuitenkin alkanut haaveilla, että voisin tehdä tutkielman, joka on myös lukijan mielestä kiinnostava. Tässä onnistuakseni minun pitää huolehtia, että tutkimus on mahdollisimman hyvin toteutettu ja tulokset mielekkäitä. Päätin, että tutkielman ”kuvitus” eli graafit ja taulukot on myös laadittava hyvin. Kuvaajat voivat myöhemmin olla se ainoa osa, josta sukulaiseni saavat jotain irti lukiessaan kohteliaisuudesta tutkielmaani.

Eri kuvaaja- ja taulukointivaihtoehtoihin tutustuminen on ollut kiehtovaa. Tätä blogia tositarkoituksella lukevia suosittelen lämpimästi tutustumaan Akin menetelmäblogiin ja muihin Aki Taanilan ohjeisiin tiedon keruusta ja tulosten esittelystä. [toim. huom. Kannattaa tutustua myös Syväriportin ohjeisiin.]

Samasta datasta tulee numeroina hyvinkin eri käsitys kuin kuvana, ja jonkin asian esittämiseen voi viivadiagrammi olla juuri oikea väline ja pallot aivan väärä. Harmi sinänsä, koska piirakkamalli on niin mukava. Ja helppo tehdä.

Ystäväni kehui viime viikolla erään aikakauslehden tilastokuviota, joka oli hänen mielestään poikkeuksellisen informatiivinen ja selkeä yhtä aikaa. Kuva sisälsi monenlaista tietoa yli kymmenestä Euroopan maasta tyylikkäästi ja hieman uudella tavalla esitettynä. Tämä esteettinen ja kiinnostava, mummon tilkkutäkkiä muistuttava kokonaisuus siis paitsi antoi tietoa, myös pysäytti lukijan syventymään ja tutkimaan aihetta, jonka olisi saattanut muuten sivuuttaa. Artikkelin tekijälle (ja lukijan yleissivistykselle) oli tässä tapauksessa hyödyllistä, että kuva sai lukijan viipymään artikkelissa kauemmin kuin sama vanha tylsä pylväs tai viiva olisi saanut.

Vaikka isolle yleisölle mediassa julkaistavat tilastokuviot kannattaa tehdä mielenkiintoisiksi ja silmää miellyttäviksi, estetiikalla tuskin on yhtä paljon painoarvoa tieteellisessä julkaisussa. Eksaktius on minunkin mielestäni paljon mielenkiintoisempaa oman alan julkaisuja lukiessa. Kyllä lääkäri toisen lääkärin jorinoita ymmärtää vaikka ilman kuvaa.

Tästä tuli muuten mieleen… Näin tällä viikolla kaksi peräkkäistä luentoa alkoholin päihdekäytöstä, joissa kaksi eri luennoitsijaa olivat käyttäneet dioissaan samaa lähdettä, THL:n päihdetilastollista vuosikirjaa. Tiedoiltaan identtisiä diagrammeja oli kaikkiaan kolme, mutta siinä missä toinen luennoitsija oli käyttänyt alkoholin kulutuksen kuvaamiseen viivadiagrammia, toinen olikin päätynyt pinta-aladiagrammiin. Vertailin myhäillen esityksiä toisiinsa ja totesin, että tällä kertaa pinta-aladiagrammi taisi toimia inan verran paremmin.

Omilla syväreilläni on sotkuinen salaisuus: Aineistoni 39 potilaasta vain 18:lla on joko ADHD-, autismi- tai Touretten oireyhtymän diagnoosi. Lopuilla on jonkin verran yhteen tai useampaan näistä häiriöistä viittaavia oireita. Jokaisen häiriön varsinaisten  ydinoireiden lisäksi etsin aineistostani  usein esiintyviä muita oireita, komorbiditeetteja, joita löytyy pitkälti toistakymmentä. Etsin siis neljästä ryhmästä neljää tekijää: diagnoosien sisäisiä ja eri diagnooseille yhteisiä oireita, jotka joko ovat tai eivät ole oleellisia diagnostiikassa, häiriöstä riippuen. Lopullisessa julkaisussa ei voi järkevästi esitellä kaikkia oireita, vaan olisi valittava tiivis kokoelma, joka parhaiten kuvaa todellista tilannetta.

Miten tällaisen tutkimuksen tulokset pitäisi esittää? Taulukkohan niistä ensin tulee, mutta onko taulukko paras tapa esittää tällainen monen tekijän soppa? Luulen, että tätä esitystä sorvatessa Homo Sapiens Procrastinus tulee nostamaan päätään vielä monta kertaa. Onneksi tuloksia sentään löytyy, ja juuri ne tulokset ovat se, joka pitää innostusta yllä viikosta toiseen.

Suoma Roto, toisen vuosikurssin opiskelija, Helsingin yliopisto